Tyhjenevät kirkonpenkit, sisäinen hämmennys ja uskonnollisen tietouden ohentuminen eivät ole Suomen evankelisluterilaisen kirkon ”etuoikeuksia”. Monet tavarataivaan keskellä elävät lännen kirkot joutuvat kohtaamaan sisäisen maallistumisen haasteen. Niin myös miljardin jäsenen roomalaiskatolinen kirkko. Erityisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa jäsenten tietoisuus kirkon opetuksesta heikentyy, rippien määrä vähentyy ja vahvan hengellisen identiteetin tilalle on tullut epävarmuus. Ärhäköityneet uskontokriitikot hätistelevät katolisiakin pois kirkkonsa yhteydestä.
Kun sain vierailla lokakuun 2011 lopussa Vatikaanissa, kävi selväksi, että roomalaiskatolinen kirkko on ottanut jäsenyyden vahvistamisen yhdeksi strategiseksi painopisteeksi. Paavi Benedictus XVI perusti syyskuussa2010 Rooman kuuriaan Paavillisen uuden evankelioimisen edistämisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda). Ratkaisu on poikkeuksellinen, sillä nykyinen paavi on mieluummin karsinut kuin kasvattanut hallintoa. Myös Vatikaanin suhtautuminen evankeliointiin on avartunut nopeasti. Vielä 1970-luvulla omien jäsenten evankelioimisesta ei juuri puhuttu. Paavi Johannes Paavali II esitti ensimmäisenä vision käytännön materialismin valtaan joutuneiden katolisten alueiden ”uudesta evankelioimisesta”. Nykyinen paavi Benedictus XVI on ottanut sisälähetyksen jo painopisteeksi ja perustanut sitä varten erityisen osaston.
Keskivertoluterilaiselle ”evankeliointi” tuo helposti mieleen uhkaavia lentolehtisiä ja lipeviä uskon markkinamiehiä. Termi on rasitettu. Mutta väärinkäyttö tai huonot kokemukset eivät muuta sitä tosiasiaa, että evankeliointi on yksi Uuden testamentin avainkäsitteitä. Joulun lähestyessä sopii muistaa esimerkiksi enkelin sanoja jouluevankeliumin alkutekstissä: ”Älkää pelätkö, minä evankelioin (kreik. euanggelitsomai) teille suuren ilon” (Luuk. 2:10). Kauneimmat joululaulut, joulukirkot ja kaikki kirkon työ on samaa evankeliointia, hyvän uutisen kuuluttamista uusille sukupolville.
Katolisessa terminologiassa ”ensimmäisellä evankelioimisella” tarkoitetaan ulkolähetystä, kristinuskon juurruttamista uusille alueille. ”Uusi evankelioiminen” tarkoittaa sisälähetystä, evankeliumin julistusta kansoille, jotka ovat eläneet kristillisestä uskosta, mutta unohtaneet sen. Uusi evankelioiminen kohdistuu siis ennen muuta katolisen kirkon omiin jäseniin. Kastettuihin, mutta uskosta vieraantuneisiin. Se ei siis uhkaa luterilaisia. Pikemminkin luterilainen voisi toivoa projektin onnistumista: kyllä luterilaisillakin on Euroopassa helpompi hengittää ja vapaampi toimia katolisten kristittyjen kuin uskontoon vihamielisesti suhtautuvien sekularistien kanssa.
Lyhyesti sanottuna Uuden evankelioimisen edistämisen neuvoston tehtävä on vahvistaa roomalaiskatolisen kirkon jäsenten hengellistä identiteettiä siellä, missä se on sekularismin paineessa heikentynyt. Mistään uudesta evankeliumista ei silti ole kysymys, sillä opetuksen sisältö kytketään Katolisen kirkon yleiskatekismukseen.
Vatikaanin vierailun yhteydessä saimme pienellä suomalaisella delegaatiolla tavata Uuden evankelioimisen neuvoston presidentin, arkkipiispa Salvatore Rino Fisichella avustajineen. Tämä formulakuskin nimeä kantava italialainen systemaatikko ja Lateraani-yliopiston entinen rehtori kertoi varsin avoimesti kirkkonsa haasteista ja suunnitelmista. Hänen varassaan on paljon.
Katolisten piispojen synodi keskittyy juuri uuteen evankelioimiseen yleiskokouksessaan vuonna 2012. Myös paikallistasolla tapahtuu. Kevään 2012 paastonaikana hiippakunnat järjestävät mittavia evankelioimistapahtumia Euroopan perinteisissä katolisissa keskuksissa, kuten Barcelona, Budapest, Bryssel, Dublin, Köln, Lissabon, Pariisi, Varsova ja Wien. Keskuspaikkoja ovat kaupunkien katedraalit, joiden yhteyteen järjestetään erilaisia toimintoja. Fisichellan haastattelussa paljastui, että uuden evankelioimisen välineet ovat vanhoja: katekeesi, liturgia ja diakonia. Kirkoissa ja niiden liepeillä opetellaan lukemaan Raamattua, käymään jumalanpalveluksessa ja tekemään erilaista laupeudentyötä köyhien ja kärsivien auttamiseksi.
Käännytyslehtisten sijasta katoliset luottavat Augustinuksen Tunnustuksiin. Kirkkoisän rehellisen tilityksen uskotaan olevan hyvä pohja, kun nykyihmistä haastetaan etsimään kadonnutta jumalayhteyttä.
Suomen luterilaisessa kirkossa varsinkin jotkut suuret seurakuntayhtymät ovat suhtautuneet pelokkaasti evankelioimiseen. Voisiko tutustuminen muiden kirkkojen tulkintoihin ja käytäntöihin avartaa omia ajattelutapoja?
Jari Jolkkonen, piispainkokouksen pääsihteeri
Täällä Kuopiossa olisi aika myös luterilaisella puolella miettiä tätä ”uutta evankeliointia”. täällä suhtaudutaan todella pelokkaasti evankeliointiin, vaikka kirkosta eroaminen on melkoista! Olemme käyneet keskusteluja esim. lut. seurakuntien mahdollisesta osallistumisesta IRR-TV:n kanssa järjestettävästä Muutos on mahdollinen -kamppanjasta. Suhtautuminen luterilaisella puolella on ollut ”etenkehtaista” -siis kohteliasta ja varauksellista ja valmiiksi torjuvaa.
Olisikohan aika miettiä luterilaista tapaa tehdä tuota ”uutta evankeliointia”?
Evankeliointi ei jätä rauhaan! Anni Tanninen Kallavedeltä